Lapsellani (pian 5kk) sekä minulla on nyt takanamme ensimmäinen junamatka ItäSuomeen kantoliinaillen sekä hyvin onnistuneet ulkoiluharjoitukset liinaillen. Äitiyteni täydentyy ja sydämeni pakahtuu tästä puuhasta. Yhtä lailla, kuin on ollut vaivan ja rintatulehdusten läpikäynnin arvoista imetyksen jatkuminen, on ollut harjoituksen arvoista kantoliinailu ja lapsen kantaminen. Kävellen pitkin metsätietä maaseudun hiljaisuudessa, pieni tuhina vain aika ajoin kuuluen rinnuksilta... siinä on jotain niin alkukantaisen kaunista, että sulan. En keksi mitään parempaa tapaa tuntea yhteyttä niin hyvin samaan aikaan luontoon ja lapseeni, kuin kävelylenkki kantaen metsän siimekseen.
Jos kukaan on lähes luovuttamassa kantoliinan käytön opettelua, mutta haluaisi vielä yrittää, niin minä todella kannustan. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Mekin aloitimme kunnolla vasta nyt. Vaiva kannattaa nähdä. Ja uusi harrastushan tuosta suorastaan kehkeytyy. Jos on ollut ikinä äiti-ihmisellä aikaa vaikka opetella uuden kuntosalilaitteen käyttö, niin miksei kantamista? Jos olet joskus jaksanut opetella uuden tietokoneohjelman, niin mikset kankaan kiedontaa ja solmujen solmimista? Kaikki oppi vielä lapsesi välittömäksi parhaaksi. Ja oman mielesi rauhaan saattamiseksi.
Minä olen myyty. Mutta minä olenkin MetsienNainen. Minun kuuluukin olla, myyty.
Tyttö Hippis Onni -repparissa <3
Lonkkasidonta pääsee oikeuksiinsa mekkona, kun kannettava on poissa ja pitkän liinan päät asettelee rintaneulalla hameeksi.
Kommentit