Huomasin äsken, että en ollut kokannut kotona yli kahteen viikkoon. Syönyt sairaalassa, pakasteesta, mummimamman laittamaa tai en kipeyteni takia vain yksinkertaisesti mitään. Vaikka tuntuikin hieman rasittavalta ensin laittaa ruokaa, kun on toipilas, mutta on myös todella ihanaa syödä pitkästä aikaa omaa ruokaansa. Koti ja onni.

Alan voimistua rintatulehduksen(kin) kourista, vaikka naama on valkoisempi kuin varmaan juuri milloinkaan elämässäni. Haluaisin ulos hieman kävelylle, mutta katsotaan sitä tuonnempina päivinä. En ole vielä edes puolessavälissä lääkekuuriakaan, joten jos paranisi hitaasti ja varmimmin nyt, kun miespuolenikin saa olla kotona puolitoista viikkoa. Niin ihana turvaton tunne harjoitella olemaan yhdessä perhe. Ja kuinka eilen illalla pitkästä aikaa kaipasinkaan hänen viereensä ja rakkauteensa.

Syksykin on päässyt tulemaan tuonne ulos aivan salaa. Salaa, koska en ole voinut ulkona oikein käydä. Keltaisia lehtiä leijailee jo yllin kyllin ja pellot ovat tyhjentyneet viljoista. Jos ehkä huomenna jo käyn kävelyllä, saan raitista ilmaa ja ihmetellä aivan uusia tuoksuja. Sellaisia, jotka painuvat ikuisesti mieleeni perheen syntymisen tuoksuina. Olen hiton väsynyt, mutta rauhoittunut ja onnellinenkin. Kun sen onnen vielä jaksaa tajuta. En ole vielä suunnattomalla voimallani rakastunut lapseeni, mutta pikkuhiljaa, voimien palatessa. Edelleen vain ihmettelen ihmettä.

Päivä kerrallaan keltaisten lehtien seassa.