En ole ihan varma miltä tuntuu saada trauma. Tai pienenpieni pelko edes. Jotenkin vain arvelisin saaneeni sellaisen synnyttämisestä. Ainakin niin pitkäksi aikaa, kun väsyttää ja keho muutenkin toipuu kaikesta. Unohtanen siis trauman parin viikon sisään.
Synnytys ja syntymä. Alku ja loppu niin kaukana toisistaan. Maanantai-iltana 27.8. noin 22 aikaan iltasella alkoivat säännölliset supistukset. Väli oli yön yli lähes tasan 10 minuuttia koko ajan. Odotin innolla ja välilä torkahdellen, jotta koska supistukset tihentyisivät ja sairaalaanlähtö olisi lähempänä. Aamuun mennessä siis kuitenkaan näin mitään erityistä ei tapahtunut. Eikä myöskään tiistaipäivän aikana. Hääräsimme miehen kanssa kotosalla hiljalleen kaikenlaista, sillä joka tapauksessa iso pyörä oli jo pyörähtänyt kehossani. Tiistai-iltana olo alkoi olla tukalampi. Kivut eivät olleet paljon kovempia, mutta missään asennossa ei vain tuntunut hyvältä olla. Katseltiin teeveetä ja minusta tuntui äärettömän haikealta tuijotella makuuhuoneen nurkkia ja seiniä. Ajattelin vain, että en enää ikinä katsele ympärilleni ja seinilleni samoin silmin kuin ennen. Itketti ja pelotti vähän. Pelotus ja jännitys kasvoivat, kun teimme päätöksen valmistautua sairaalaanlähtöön kymppiuutisten jälkeen. Pakkailtiin ja minua itketti taas. Jännitin matkaamme kohti tuntematonta. Rauhassa valmistauduttiin ja pakattiin. Sairaalalla olimme vähän ennen puoltayötä. Kuluista välittämättä.

Sairaalan sängyssä, kuin missään omassakaan, en saanut nukuttua enää edes 10 minuutin supistusvälejä. Säkkituolissa sain sentään asennon, jossa rentoutua väliajat. Olo oli hankala ja kätilö tutki minut joskus yöllä olevan noin 3cm auki. Menin lämpimään suihkuun, joka lievitti kaiken kivun aivan ihanasti, mutta ongelmanani oli väsymys, joka vain lisääntyi ihanassa lämmössä. Ja koska en voinut olla istualtaan suihkussa, seisominen oli raskasta ja meinasin nukahdella suihkukoppiin. Ajattelin vain tuon lyhyen suihkutteluhetkenkin ajan, että jokainen helpommalta tuntuva supistus on aina yhden supistuksen vähemmän.
Keskiviikkoaamu koitti, kätilöt vaihtuivat, menimme aamiaiselle ja kaikki jatkui samanlaisena. Mieheni sai nukuttua jonkin verran yönsä aikana ja pidin sitä kovin tärkeänä, että edes tukijani jaksaa, jos minä en.
Aamulla minut tutkittiin uudestaan enkä ollut sitä 3 cm enempää auki. Jatkoimme elämän ihmettelyä ja supistuksia. Käyrä käytiin ottamassa silloin tällöin ja kaikki oli vakaata. Liiankin vakaata meikäläiselle, kun asia ei edennyt. Iltavuoron tultua töihin, minut tutkittiin jälleen ja olin auennut sen 4cm:iin, jotta sain mennä kokeilemaan vesialtaan helpottavuutta. Läppäri, joka oli ollut muutenkin ukolle oiva viihdyke koko ajan, toimi hänen viihdykkeenään nytkin ja soitti minulle kelluvia säveliä rentoutumista varten. Allasta ei saanut laittaa kovin täyteen, joten olo ei ollut ihan niin vedenhivelevä mitä olin mielesääni kuvitellut. Yläosa vatsaa ja rinnat olivat koko ajan vedenpinnan yläpuolella, joten vesi ei ympäröinyt minua aivan kokonaan. Mutta rentoutti musiikin kanssa silti oivallisesti hieman yli tunnin. Normaalisti noin tunnin päästä noustaan pois käyrille ja sitten saisi mennä takaisin, mutta helpotus ja vaikea kellunta-asento eivät inspiroineet minua jatkamaan. Minuun pistettiin aiemmin jo helpottaneita aqua-rakkuloita lisää. Tällä kertaa pistäminen sattui enemmän ja apu oli pienempi. En arvellut haluavani niitäkään lisää. Aloin olla keskiviikkoiltana jo niin väsynyt, sillä enhän ollut nukkunut sikeästi kuin viimeksi su-ma yönä, että epätoivo valtasi mieltä aika ajoin kivunlievityskeinojen vähetessä. Ainoastaan seisaaltaan oli hyvä olla, mutta Eeva-tukeenkaan (korkea rollaattori) nojaten en voinut välttää sitä, että jalat väsyivät koko ajan. Asennon vaihteleminen on toki tärkeää, mutta paria minuuttia kauempaa en jaksanut juuri mitään. En säkkituolin päällä selällään, en kontallaan, en kyljilläni, en keinutuolissa... Kätilöiden taas kerran vaihtaessa vuoroaan eli yövuoron tullessa töihin noin 22-23 itkin vain väsymystäni ja hain sanoillani ja itkullani tukea mieheltä päätökseen ottaa epiduraali kaikesta luonnonmukaisuudesta huolimatta. Vain siksi, että tarvitsin unta. Niin toki olin koko illan käyttänyt myös ilokaasua, joka helpotti todella paljon, vaan ilokaasu on siinä määrin aktiivinen lievittäjä, että kun sitä tarvitsee hengitellä ja saada osumaan supistuksen kohtaan, ei tuonkaan aineen avulla saanut levättyä kunnolla. Pystyin tuohon iltaan asti kyllä hyvin tarkasti keskittymään itseeni, rentoutumiseeni ja supistuksiini. Siksi kai ilokaasukin auttoi, kun osasin keskittyä. Ja eräs kätilökin kovasti kehui kykyäni keskittyä, laulella supistuksen tullessa vokaaleita ja taas keskittyä. Olokin oli aina hyvin syvällä itsessä, mutta väsymys tosiaan vei voiton.

Joskus noin puolenyön aikaan sain epiduraalin. Laittamine oli minun rankaani jotenkin hankalaa ja istualtaan sängynreunalla könyten, yrittäen saada selkää kaarelle, olo oli taas todella tukala. Piikin laitto tuntui lähinnä kovin kummalliselta. Painetta selkärangassa. Se oli oikeastaan niin mielenkiintoinen tunne, että siihenkin kannatti keskittyä. Olin ollut ihmeissäni jo ilokaasun humalasta ja tämä uusi fyysinen tunne oli taas ihmetyksen aihe. Outoa ja uutta. Jotakin hyvää ja jännittävääkin mieleen jäi, onnekseni.
Puudute alkoi vaikuttaa ja könysin kyljelleni nukkumaan synnytyssalin sängylleni. Mieheni toi patjan lattialle ja nukkui seurakseni. Kätilö sanoi, että vaikutus kestää noin 2 tuntia ja heräsinkin kyllä kahden aikaan yöllä, vaan aine vaikutti vielä hyvinkin. Seurasin supistuksia vain näytöltä. Paineentunne supistuksen aikana alkoi koventua niin, etten saanut nukuttua enää, mutta kipuakaan en tuntenut. Olo oli kuin olisi nukkunut kahden yön univelat pois. Mikä nyt ei ollut kovin realistinen tunne kahden tunnin unista. Olin jännitynyt, mutta annoin miehen nukkua, sillä ponnistus oli yhä edessä ja tiesin taas tarvitsevani siihen kohtaa hieman pirteämpää tukijaa.
Kätilö tuli tutkimaan minut ja riemastus oli suuri, kun uni ja rentous olivat auttaneet hurjasti ja olinkin jo yhtäkkiä piiitkän 4cm kärvistelyn jälkeen auki 8cm! Huokaisin ja olin onnellinen. Jännitin vain, riittääkö puudute vielä ponnistusvaiheeseenkin asti, mutta tajusin kyllä, että eipä tuo taida riittää. Jossakin vaiheessa kätilö laittoi sängyn sivuun ja toi synnytysjakkaran valmiiksi saliin odottamaan ponnistuksentarvetta. Sellainen tuli ja muutamaan kertaan yritin ponnistaa tuloksetta. Kätilö puhkaisi luvallani kalvot, jotta jos etenisimme paremmin vaan ei auttanut. Ajankulusta ei suunnatonta käsitystä ole, mutta jonkin ajan kuluttua minut valtasi elämäni kamalin selkäkipu. Tärisin, vapisin, valitin, halusin halata miestäni, roikkua, kävellä, maata, levätä, juosta. Halusin tulla hierotuksi, mutta se sattui.. Gynekologikin tuli paikalle, en muista miksi. Muistan vain, että selkäkipu oli kamalaa enkä tiennyt mistä se johtui. Eikä si
tä minulle pitkään aikaan kerrottukaan. Lienikö vasta aamuvuoron kätilö, joka valotti senkin kivun johtuvan vauvan paineesta. Jotenkin kaikessa helpotti tieto siitä, mistä tuntemukset syntyvät, vaikkei niille mitään voinut sen tiedon pohjalta tehdä. Ja eniten ehkä sattuikin se, että ei tiennyt ja luuli, jotta selkäkivulle voisi tehdä jotain. Että se oli lihasten kipua tms..

Kätilövuoro vaihtui taas. Kello oli jotakin ennen seitsemää. Uusi kätilötäti ehdotti minulle jakkaralla kokeilun jälkeen perinteistä synnytystuolia, kun touhusta ei tullut mitään jakkaralla. Täti oli viisas ja oikeassa. Pääsin tuoliin puoli-istuntaani, ponnituksen tarve iski, kauhukahvoista kiinni ja punnertamaan! Jos yhtään muistan, en siinä tuolissa enää tarvinnutkaan kuin kolme ponnistusta ja vauva oli ulkona. Kaksi viimeistä ponnistusta tunsin hurjana häntäluussani. Tuossa vaiheessa naksahdukset vain tuntuivat, eivät sattuneet. Sen tunteen avulla tajusin parhaiten, että joku sieltä on ulos tulossa. Minulle sanottiin, että pää syntyi jo ja sekin tuntui aivan ihmeellisen kummalliselta jalkovälissäni. Seuraava ponnistus, viimeinen sellainen ja kuulin vain kätilöiden sanovan jotain napanuorasta ja siitä, ettei isä nyt pääse sitä leikkaamaan, kun on niin tiukalla kaulan ympäri. Jos nuoraa ei olisi leikattu heti, lapsoinen ei olisi edes päässyt ulos, niin tiukalla se jo oli.
Jottei jännitys olisi loppunut, oli siinä tohinassa vielä lapsivesi hieman vihertävää, joten sain lapsoisen vatsalleni mutta suusta ja nenästä imaistiin vesiä vielä pois letkulla. En enää oikein ymmärtänyt menosta mitään ja kaikki oli epätodellisinta mitä elämässäni koskaan. Mieheni itki valtoimenaan ja minä näin itseni sieluni silmin vain ihmettelemässä, jotta tämäkö minun sisältäni tuli. Tämä suloinen tyttö. Miten kaikki on mahdollista? 9kk valmistautumista syntymään, enkä tajunnut tilannetta yhtään. Makoilimme tunnin verran salissa ja ihmettelimme uutta asiaa elämässä. Minua ei itkettänyt muu kuin se, että mieheni itki. En rakastunut lapseeni silmänräpäyksessä, katselin vain ja lauloin hänelle. Rauhassa makoiltuamme kätilö tuli nostamaan vauvan rinnalle imemään ensimmäset elämän eliksiirit. Ensi-imetys onnistui, oli lyhyt ja ytimekäs, kuten pisaroiden nauttiminen vain voi olla. Olin tyytyväinen ja annoin luvan ottaa lapsen mitattavaksi ja puettavaksi. 3470g ja 51,5cm pientä ihmettä. Siirryin sängylle hankaline häntäluineni (kätilökin oli kuullut sen rusahtavan), jota hiljalleen alkoi jomottaa. Lapsoinen kääräistiin peittoon ja viereeni ja meidät vietiin toimenpidehuoneeseen odottamaan perhehuoneen vapautumista osastolta.

synnytyksen lyhyt historia. Ja loppuelämä on vielä kirjoittamatta. Tuntuu vain, että tämä ihan uusi elämä on juuri minua varten. Vielä kun tokenen, saan apua niin, että nukun tarpeeksi ja pahimmat haikeus- ja ahdistushormonit poistuvat, niin elämä on mallillaan. Ja kun pääsee ulos kävelemään ylpeänä uuden lapsensa kanssa. Liikunta ja raitis ilma unen kera ovat parhaat lääkkeet nyt kaikkeen.