Vasta näin tiistaina uskallan kurkistaa kolostani arkiseen maailmaan.
Vesi kasvattaa nurmikon. En ehkä tällä viikolla enää jaksakaan työnnellä ruohonleikkuria kuin puolen tunnin pätkissä kerrallaan.

Raskaus alkaa tuntua keveyden sijasta sananmukaiselta omalta itseltään. Perkele! Ja odotukseltakin vasta nyt. Odotan perinteisiä asioita: vatsallaannukkumista, kengännauhojen sidontaa, normaalia kumartumista ruokapöydässä lautasta kohti (nykyään minun tarvitsee ottaa lautanen käteeni suun lähelle ja mutustaa siitä)... Uiminen lienee ainoa iloni, niin usein kun maltan lähteä sitä harjoittamaan. Vedessä olen sentään hetkellisesti keveä ja vaivaton liikkeissäni. Tosin kumartuminen ei sielläkään onnistuisi. Eipä ole tarpeen, onneksi. Taisi ensiuinneistani tälle kesälle tuo mahakin innostua ja kasvaa uppokastelussa monta senttiä parissa päivässä. Notkeaa.

Tällä viikolla piipahdan katselemassa kannettavaa tietokonetta oman kannettavani lisäksi. Tällä sätkivällä mahansisäisellä ei pääse niin kätevästi surffaamaan. Kannettavaa tietokonetta siksi, että olen netin orja sekä taatusti tulevaisuudessani työnikin suhteen koneen armoilla. Lapsen kanssa kuvittelen sen vain olevan helpompaa, kuin pöytäkoneen ääressä. Imetän, nukutan ja näpytän. Onhan tuo jo tottunut rauhoittavaan näppäimistön ääneen mahassaoloaikanaankin. Mahtaa kasvaa nörttivihaajaksi. Mutta kuitenkin, uskon koneen helpottavan loppuraskauttani sekä elämääni ei vielä niin vilistävän vauvan kanssa. Sen aikani, mitä en vietä pihalla tai neuloen jotain lapselle hyödyllistä, istun tietokoneella oman foorumini ja lapsensaantitietouden kimpussa. Vielä on hetki aikaa oppia kaikki! Sitten alkaa käytännön elämä. Opit tuskin toimivat noin vain, mutta on edes jotakin mitä soveltaa käytäntöön. Ummikkona en ole toivonutkaan osaavani lasta hoitaa. En luonnostaan enkä harjoittelematta. Sen verran on tullut vieraannuttua Äiti Maasta, että ei tuo lapsen saaminen mitään vessassakäynnin helppoutta ole. Sitä paitsi vessassakin minun on ollut opeteltava aikanani käymään. Kukaan ei ole se seppä syntyessään. Kaikki on opittava. Myös äitiys. Minulla on vielä seitsemisen viikkoa aikaa perehtyä teoriaan. Verraten yliopistokoulutuksen kestoon, tuo 9 kk on aika vähän kaiken tarpeellisen infon saamiseen. Jos haluaa olla lapsineen omavarainen, ajatteleva ja järkevähkökin, on luettava ja opiskeltava. Sitä mieltä olen minä. Jos vain pykäisen maailmaan avuttoman vauvan ja sen jälkeen otan onkeeni sattumanvaraiset neuvot ja ohjeet ympäriltäni (Kuka minua täällä korvessa edes neuvoo? Naapurin vanhapoikako?), saan todennököisesti shokin siitä, etten osaa muka tehdä mitään itse. Että kaikki vain neuvojen varassa. Ei sillä, ettenkö arvostaisi viisaampiani. Mutta tarvitsen oman tietopohjan, jonka siivilän läpi sulatan ulkopuoliset ohjeet. Hyväksyn ja hylkään, mutta en käsittelemättä. Taidan olla hieman jäärä.

Nyt villalankojen ja juuri värjättyjen kankaiden sekä vaatteiden pariin. Käsityö pitää mielen tasaisena. Jännetuppitulehduksesta huolimatta.