Vasta näin tiistaina uskallan kurkistaa kolostani arkiseen maailmaan.
Vesi kasvattaa nurmikon. En ehkä tällä viikolla enää jaksakaan
työnnellä ruohonleikkuria kuin puolen tunnin pätkissä kerrallaan.
Raskaus alkaa tuntua keveyden
sijasta sananmukaiselta omalta itseltään. Perkele! Ja odotukseltakin
vasta nyt. Odotan perinteisiä asioita: vatsallaannukkumista,
kengännauhojen sidontaa, normaalia kumartumista ruokapöydässä lautasta
kohti (nykyään minun tarvitsee ottaa lautanen käteeni suun lähelle ja
mutustaa siitä)... Uiminen lienee ainoa iloni, niin usein kun maltan
lähteä sitä harjoittamaan. Vedessä olen sentään hetkellisesti keveä ja
vaivaton liikkeissäni. Tosin kumartuminen ei sielläkään onnistuisi.
Eipä ole tarpeen, onneksi. Taisi ensiuinneistani tälle kesälle tuo
mahakin innostua ja kasvaa uppokastelussa monta senttiä parissa
päivässä. Notkeaa.
Tällä viikolla piipahdan
katselemassa kannettavaa tietokonetta oman kannettavani lisäksi. Tällä
sätkivällä mahansisäisellä ei pääse niin kätevästi surffaamaan.
Kannettavaa tietokonetta siksi, että olen netin orja sekä taatusti
tulevaisuudessani työnikin suhteen koneen armoilla. Lapsen kanssa
kuvittelen sen vain olevan helpompaa, kuin pöytäkoneen ääressä. Imetän,
nukutan ja näpytän. Onhan tuo jo tottunut rauhoittavaan näppäimistön
ääneen mahassaoloaikanaankin. Mahtaa kasvaa nörttivihaajaksi. Mutta
kuitenkin, uskon koneen helpottavan loppuraskauttani sekä elämääni ei
vielä niin vilistävän vauvan kanssa. Sen aikani, mitä en vietä pihalla
tai neuloen jotain lapselle hyödyllistä, istun tietokoneella oman
foorumini ja lapsensaantitietouden kimpussa. Vielä on hetki aikaa oppia
kaikki! Sitten alkaa käytännön elämä. Opit tuskin toimivat noin vain,
mutta on edes jotakin mitä soveltaa käytäntöön. Ummikkona en ole
toivonutkaan osaavani lasta hoitaa. En luonnostaan enkä
harjoittelematta. Sen verran on tullut vieraannuttua Äiti Maasta, että
ei tuo lapsen saaminen mitään vessassakäynnin helppoutta ole. Sitä
paitsi vessassakin minun on ollut opeteltava aikanani käymään. Kukaan
ei ole se seppä syntyessään. Kaikki on opittava. Myös äitiys. Minulla
on vielä seitsemisen viikkoa aikaa perehtyä teoriaan. Verraten
yliopistokoulutuksen kestoon, tuo 9 kk on aika vähän kaiken
tarpeellisen infon saamiseen. Jos haluaa olla lapsineen omavarainen,
ajatteleva ja järkevähkökin, on luettava ja opiskeltava. Sitä mieltä
olen minä. Jos vain pykäisen maailmaan avuttoman vauvan ja sen jälkeen
otan onkeeni sattumanvaraiset neuvot ja ohjeet ympäriltäni (Kuka minua
täällä korvessa edes neuvoo? Naapurin vanhapoikako?), saan
todennököisesti shokin siitä, etten osaa muka tehdä mitään itse. Että
kaikki vain neuvojen varassa. Ei sillä, ettenkö arvostaisi
viisaampiani. Mutta tarvitsen oman tietopohjan, jonka siivilän läpi
sulatan ulkopuoliset ohjeet. Hyväksyn ja hylkään, mutta en
käsittelemättä. Taidan olla hieman jäärä.
Nyt villalankojen ja juuri värjättyjen kankaiden sekä vaatteiden
pariin. Käsityö pitää mielen tasaisena. Jännetuppitulehduksesta
huolimatta.
tiistai, 26. kesäkuu 2007
Kommentit