Olen arvostanut sitä vasta sen menettäneenä. Nyt alan hiljalleen palautua. Vieläkään emme kaikista raittiin ilman vaikutuksista huolimatta uskalla pikkuisen kanssa ulkoilmaan autollekävelyä enempää. Rintatulehdukset ovat olleet poissa pian viikon ja tosiaankin pelottaa enää mennä ulos. Keräämme voimia lepäämällä ja syömällä sekä nukkumallakin välillä. Sillä taktiikalla ainakin lapseni on pysynyt terveenä. Oli kasvanut kaikissa reilu kolmessa viikossaan hurjasti. Paino syntyessä 3470, nyt 4295. Pituus syntyessä 51,5, nyt 55. Minun painoni ennen synnytystä noin 105 kg, nyt noin 93 kg. Jostain tuo tyttö ne kilonsa ottaa!!

Olo ei vieläkään ole niin äidillinen. Väsynyt vain, mutta siihen lienee tottuminen. Yksinäisinä iltoina pelottaa elämä eniten. Vaikka olisin yksin vain pari tuntia, ehdin kehittää epätoivon asioista, jotka päiväsaikaan olisivat helpostikin selvittävissä. Ehkä illalla painaa väsymys. En jotenkin saa päivisin unta, vaikka olisi aikaa nukkua ja pitäisi nukkua, jos illalla ja yöllä ei niin helposti nukutakaan. Vaan ei päiväunia minulle. Ei edes umpiväsyneenä. Odotan siis vain suuria äidillisiä tunteita, jotka ehkä ovat minussa jo, mutta odotan vain jotain liian suurta. Ehkä olen ollut äidillinen koko elämäni, eikä muutos olekaan niin hurjan suuri. Saankin olla oma itseni pienin vivahtein, kun olen Äiti. Niin. Huolehtivainen olen ollut jo ennen tätä. Ja itkuisa sekä herkkä. Olen myös rakastunut hieman viiveellä kaikkeen minulle tärkeimpään. Miksi siis tämä olisi niin turkasen erilaista? Lienen ollut Äiti jo vuosikaudet. Nyt vasta saan vain käytännön elämän mukaan kuvioihini.

Kääröinen nukkuu tänään kauniita iltauniaan toisin kuin eilen, kun yksin hermostuneena ja itkuisena kanniskelin pientä edestakaisin. Makuullaolo kun ei tuolloin kelvannut. Tänään se kelpaa. Yritin kaksi tuntia turhaan nukahtaa itsekin ja lähdin janoisena liikenteeseen päätyen koneeni äärelle. Vihaan hormooneitani, sillä yksinolo on todellakin vaikeaa näinä päivinäni. Mies on vain autotallissa asti ja minua jo pikkaisen riipaisee sekä on kova ikävä. Autotalliinhan on sentään noin 50 metriä matkaa. Mummimammakin on kuumeessa ja pitää olla tarkkana, tuleeko huomenna ahdistus miehen palatessa töihin ja voimmeko siis mahdollisen ahdistuksen koittaessa ajellakaan mummilaan ahdistuksenpoistoon. Yritän olla pelkäämättä huomista päivää jo valmiiksi.

Teen nyt jotain muuta. Menen vaikka edes makaamaan lapseni viereen, vaikken nukuttua saisikaan. Lepoahan sekin, makuu.