Olen alkanut ymmärtää, että elämä on ennallaankin, vaikka vauva onkin talossa. Saan olla minä, vaikka olenkin äiti. Arki sujuu ja elämä ympärillä on tahdissaan, kuten aiemminkin. Ymmärrän myös, että selviän kaikesta ja kohta lapsi onkin jo aikuinen.

Ei saa vajota kummallisiin tunnelmiin. Pitää vain päättää selvitä välivaiheesta, vauva-ajasta, äitiyden alusta, sekavasta mielestä. Kuitenkin aina kun nauran, muistan olevani myös minä. Ja nyt tiedän, että rakkaus on sisälläni, vaikkei se kumpua suurina tunteina universumin ääriin asti. Lapseni on rakkain ja tärkeä. En epäile enää enkä pelkää enää niin paljon.

Selviämme.