Tuntuu niin ihmeelliseltä.

Käytiin synnytysvalmennuksessa sairaalalla. Kuuntelemassa kivuista, lievityksestä, katselemassa paikkoja ja vermeitä, kuulemassa muutaman päivän ikäisten vauvojen ääniä, näkemässä punanaamaisia myttyjä. Minua itketti siellä. Erityisesti aina kohdissa, joissa kätilö mainitsi elämän muuttuvan suuresti syntymän myötä.

Ihmeellistä on myös se, että olo on niin levollinen. Näin synnytyssalin, joka ei ollut sali. Se oli huone. Sairaalasta siellä muistutti vain seurantalaitteisto. Muu oli nojatuolia, leveää sänkyä sekä vain tavallista huonetta. Olin vaikuttunut ja onnellinen. Saan synnyttää huoneessa, en salissa. Eikä minua pelota enää ollenkaan. Jännittää vain vähän. Eniten se elämän muuttuminen. Kuin uuteen työpaikkaan menisi, vain paljon kokonaisvaltaisempana, henkisempänä ja maailmaani mullistavana. Lapsemme ja rakkaus häneen.

Tänä aamuna sain myös keskivoimakkaan etiäisen. Iines! Tyttölapsi? Nimi tuli voimakkaasti ja käsittämättömästä lähteestä mieleeni. En tiedä. Ehkä se sitten on hän.

Ja vielä äsken; mieheni tuli vessasta. Olin noin 30 minuuttia sitten käynyt vessassa pesemässä käteni. Lämmin vesi oli yhä valumassa hanasta. Kuinka pääni rakoileekaan, kun saan keskittyä vain pienoiseen kotioloissa. Suojatkaa minut sähkölaitteilta ja muulta automaattiselta!